Kotivaimolla pukkaa pientä identiteettikriisä. Sitä helposti kuvittelee miten ihanaa olisi, jos ei tarvitsisi käydä töissä. Eli niin sanotusti ei tehdä mitään. Minustakin se ajatuksena kuulostaa lähes täydelliseltä, senkun vaan surffailisi päivät pitkät. Totuus on kuitenkin se, että nyt on takana kolme kotivaimoviikkoa, ja voi että sitä tuntee itsensä harvinaisen turhaksi ja hyödyttömäksi. 

Kotivaimon elämää, leikkiä pihalla kun mies käy töissä. Näissä kuvissa näkyy meidän takapiha, tai ainakin
osa siitä. Clayn isä on seiväshyppyvalmentaja ja takapihalta löytyy koko treenikeskus!
Hip hei, voltit pyörii vielä. Trampan molemmilla puolilla on juoksuradat, joiden päässä on seiväshyppypaikat.
Perällä on pari rekkitankoa ja löytyy myös monen muunlaisia vempeleitä.
Minulla on green cardin (eli USA:n oleskelu ja työluvan) hekeminen vasta alkumetreillään, joten kotioleilu tulee jatkumaan vielä kuukausia, jopa vuoden. Costassa vietin aikoja ihan vaan surffaillen, mutta siellä jokapäiväiset askareet espanjan kielellä tuntuivat aluksi kokopäivätyöltä ja niistä selviäminen oli palkitsevaa. Samoin surffi oli paljon itensiivisempää ja tavoitteellisempaa kisoineen ja valmennuksineen. Täällä tulee surffattua noin 5x viikossa, mutta se ei tosiaankaan riitä elämän sisällöksi. Olenkin hieman pihalla joka aamu, että mitähän sitä tänään tekisi. Mielessä pyörii kaikenlaisia projekteja valokuvaamisesta opiskeluun, mutta jotenkin kaikki tuntuu silti vaan pikku puuhastelulta ja tuntuu että pitäisi tehdä jotain tärkeämpää. (Mies ehdottaa taustalla lasten hankintaa, mutta jätetään se vielä tulevaisuuteen…)
Hieman erikoisilla fiiliksillä mennään siis. Yritän kuitenkin ottaa rennosti ja nauttia työttömyydestäni. Sekin aika varmasti koittaa kun kaihoisasti muistelen tätä joutenoloa.

Minulla oli pari päivää sitten synttärit ja mittariin rapsähti 33. Taitaa olla pieni ikäkriisikin päällä, vaikka eihän tuo numero näytä lainkaan pahalta näin kirjoitettuna. Mutta se, etten enää olekaan surffari vaan keski-ikäinen kotirouva… Voiko masentavaa olla? 🙂 Yritin jopa hetken käyttäytyä, kuten ikäiseni kuuluu ja mennä läheiselle kuntosalille ryhmäliikuntaan. (Ryhmäliikunnassa ei todellakaan ole mitään vikaa, mutta se ei vaan ole minun juttuni. Zumba tai step siis. Sen sijaan esim. cross fit on tosi siistiä jos sitä nyt voi ryhmäliikunnaksi kutsua.) En kuitenkaan päässyt edes auton rattiin, ennenkuin sisuunnuin, että mitä hel*****ä olenkaan tekemässä, en varmana mene zumbaamaan. En tosiaankaan aio antaa vielä periksi ja vaihtaa kaikkea kivaa siihen zumbaan. En ainakaan seuraavaan 50 vuoteen. Ryhmäliikuntareissu jäi siis tekemättä ja vaimo teki voltteja, jättiläisiä ja spagaattihyppyjä takapihalla. Skeittasin myös hieman. Ja jos onnistuu kaatumaan skeittilaudalla ilman että satuttaa itsensä, se tarkoittaa että on TOSI nuori. 

Enhän oo vielä mummo!?! 🙂 
Apinointia pää alaspäin.
Tänään oli poikkeuspäivä, sillä tarkeni hyppiä paljan varpain. Normaalisti tähän aikaan vuodesta
mennään pipot päässä ja villasukat jalassa.
PS. Mennään tammikuussa Kauaille häämatkalle. Isoja aaltoja luvassa!
Mainokset