Nyt on annettava pieni kannustuspuhe itselleni. Surffimotivaatio on nimittäin ollut viime aikoina kateissa. Ihmettelin hetken, että mikähän tähän on syynä ja oliko tämä nyt tässä. Aikansa kutakin ja surffit surffattu. Mutta ei tosiaan, haluan kyllä surffata mutta kun täällä on niin hemmetin kylmä, ei ole Nosaran ihania surffityttöjä seurana ja aallot ovat pelottavia.

Aloitetaan kylmyydestä. Kun palentaa niin palentaa. Perkele. Ei siitä pääse mihinkään. Kylmään ja märkään märkäpukuun pukeutuminen vaatii sisua. Puku ei nimittäin ehdi kuivua seuraavaksi päiväksi, joten se on aina vähintään kostea kun sen laittaa päälle. Meren lämpötilaa ei voi muuttaa joten täytyy antaa respectiä siitä, että tulee silti säännöllisesti sullouduttua siihen kylmään makkarankuoreen. Ja hei, on tieteellisesti todistettu että naiset palelevat miehiä herkemmin joten extra respecit siitä itselleni ja muille kylmien vesien surffisankarittarille!

Onneksi tämä kylmyys ei ole lopullista. Jonain päivänä asun ja surffaan taas lämpimässä, ainakin puolet vuodesta! Se on meidän tavoitteemme ja suunnitelmamme Clayn kanssa. Kylmä ei olekaan enää yhtä kylmää, kun tietää että siitä pääsee pois.

Käsi ylös kuka rakastaa hikoilua!
Toinen surffimotivaatiota latistava tekijä on seura. Tai pikemminkin seuran puute. Pari postausta taaksepäin (Surffikulttuuri kyllästyttää) tuli paljastettua millaista surffiseura pahimmillaan Kaliforniassa on. Kyllä täältä löytyy myös ystävällisiä surffareita, mutta ei samanlaisa kaveriporukkaa ja yhteisöä kuin Nosarassa. Ja naisia ei Central Calin lineupeissa näy lankaan. En kyllä ihmettele. Aallot ovat nimittäin paitsi kylmiä, myös rajuja. 99 prosenttisesti olen ainut nainen surffaamassa. Se on sääli, sillä hyvässä seurassa isotkin aallot tuntuvat pienemmiltä ja vähemmän pelottavilta. Ja muista tytöistä saa hyvää tsemppiä puolin ja toisin. Mutta naisseuran puutteessa respectiä ja paljon itselleni siitä, että käyn kuitenkin kokoajan surffaamassa näitä isoja ja pelottavia aaltoja. Osaanpahan taas arvostaa Costan letkeää surffikulttuuria ja seuraa entistä paremmin, kunhan seuraavan kerran pääsen sinne.

Ja mitä näihin isoihin ja pelottaviin Central Cali aaltoihin tulee. Tajusin tämän vasta viime viikolla. En olekaan niin luuseri ja pelkuri kuin miltä koko talven on tuntunut. Mua on nimittäin vain viety koko ajan niille hurjemmille aalloille. Ja isoina päivinä. Claykään ei tajunnut koko asiaa, vaikka olin jo hetken vikissyt, että ei mennä sinne ja sinne jos on iso keli. En ole varsinaiseti nauttinut näistä liian isoista aalloista, mutta oon kuitenkin yrittänyt käydä surffaamassa niitä ja toivonut että ne jossain vaiheessa muuttuvat vähemmän pelottaviksi. Ja siis kuvitellut että tältä rannikolta ei leppoisampia altoja löydy. Mutta kyllä löytyy. Tämä asia valkeni kun päädyimme surffaamaan erästä minulle uutta aaltoa hieman pohjoisemmassa. Käytiin ensin tsekkaamassa toinen spotti, josta mulla on hieman huonoja muistoja isoilta keleiltä. Tällä kertaa Clay ei halunnut edes mennä veteen koska aallot olivat kuulema liian huonoja (eli siis hädin tuskin head high ja ilman 5 sekunnin tuubimahdollisuutta). Tästä voi viimeistäänkin päätellä että olemme todellakin Clayn kanssa aivan eri luokan surffaajia. Pro vs. aloittelija. Mulle olisi kyllä kelvanneet vähän pienemmät ja muhjuisemmat aallot. Päädyttiin kuitenkin surffaamaan tätä toista läheistä riuttaa joka toimi vähän paremmin pienmmälläkin kelillä. Ja voi että oli huippuhauskaa! Ei tippaakaan pelottavaa ja mulla oli aivan Costa Rica fiilis. Eli kyllä niitä letkeitä aaltojakin on. Ja kyllä mä edelleen osaan surffata. Olin vain jotenkin sinnitellyt koko talven Clayn mukana sen suosikkispoteilla, vaikka se ei tosiaan ollut optimaalisinta surffia itselleni.

Tämän talven aikana on ollut lähes sääntö eikä poikkeus, että olen aina ylivoimaisesti huonoin surffari vedessä. Itseään paremmassa seurassa surffaus toki kehittää, mutta on se välillä vähän masentavaakin kun itse on N I I N huono ja muut N I I N hyviä. Ja aallot joita muut surffaavat tuntuvat siltä etten ikipäivänä edes uskaltaisi meloa niihin. ”Juu, surffailkaa te vaan, mä ihmettelen täällä shoulderissa.” 🙂 No mutta, ei kannata masennella. Ne tyypit ovat varmasti surffanneet vähintään 10-15 vuotta.

Huonoimpana oleminen on tullut siis tutuksi, joten voitte vain yrittää kuvitella miten hyvältä yhtäkkiä tuntuikin kun edellä mainitulla miniriutalla sekä pari päivää myöhemmin Shell Beachillä en ollutkaan se huonoin. Hahaa! Sori, jonkun on aina oltava se aloittelija. 🙂 No ei ollut tarkoitus boustailla olemattomilla taidoillani, mutta oli oikein virkistävää huomata vaihteeksi, että olenkin ihan hyvä.

Vielä loppuun pieni yhteenveto, missä asioissa on tullut edistystä tämän talven aikana.

– Backhand eli rightit ovat aina ollut mun vahvuus aalloilla joilla on tilaa ja aikaa käännöksille. Nyt on tullut runsaasti kokemusta myös nopeista ja voimaakkaammista righteista. Tämä ei varmasti ole kenellekään muulle yllätys, mutta en ollut ennen edes tajunnut miten paljon vaikempaa on mennä lujaa ja surffata nopeita aaltoja bs puolelta. BS tuubi antaa vielä odotella itseään. Sen verran niistäkin on kokemusta, että hitto vie on kyllä pelottavampaa yrittää bs barrelia frontin sijaan.

– Leftejä on tullut surffattua aika vähän (seuraava lomamatka lämpöön ja lefteille!), mutta kuulemma evät ovat välillä näyttäytyneet veden pinnan yläpuolellakin.

– Riutoilta ja point breikeiltä on paljon paljon enemmän kokemusta kuin ennen. Ennen Kaliforniaa tuli surffattua pääasiassa beach breikkejä.

Tosi hyvältähän tämä kuulostaa. Ainakin alkoi taas tehdä mieli surffaamaan!

Nytkun pääsisin vielä eroon ruokamyrkytys-flunssasta vai mikä lie pöpö onkaan.

Mainokset